Mozartin a-molli-sonaatin transitio: kaksi tulkintavaihtoehtoa

Transitio etenee ilmiselvästi a-mollisoinnusta G-duurisointuun eli I asteelta III asteen dominantille (luonnollinen VII), kuten niin monessa muussakin mollisonaatissa. Mutta mikä on näiden tasojen välillä esiintyvien sointujen hierarkia?

Jokseenkin selvää on, että tärkein välittävä sointu on tahdin 15 f-bassoinen 6/3 eli C-duurin puolilopukkeeseen osallistuva II⁶, jota korostaa myös hieman uudenlainen tekstuurityyppi (sekä kaksitahtinen hypermetri). Ensimmäinen ajatukseni oli, että tähän saavutaan tahdin 13 F-duurisoinnusta 5–6-liikkeen välityksellä:

F-duurisointua korostaa korostaa sijainti nelitahtisen hypermetrin ensimmäisellä iskulla samoin kuin edeltävän tahdin pitkä välidominantti. F-bassoa prolongoiva alue ei ole muotoilultaan yhtenäinen, mutta yhtenäistävänä tekijänä on kuitenkin appoggiaturien sarja b–a, g–fis, e–d. Lisäksi äänenkuljetus rinnakkaisdesimeineen on hyvinkin arkkityyppinen.

Lauri Suurpään vihjeestä huomasin kuitenkin, että eräs Carl Schachterin artikkeli, joka käsittelee muun ohella tätä transitiota, esittää varsin toisenlaisen tulkinnan (graafi ei ole kopioitu Schachterilta, vaan olen toteuttanut hänen ideansa muistinvaraisesti):

Tässä on otettu paljon vahvemmin esille tahdin 14 C-duurin V6/5–I, joka ikään kuin edeltäkäsin tunnustelee tulevaa rakenteellisempaa III astetta. Tahdin 13 F-duurisointu ei prolongoidukaan sen pitemmälle vaan toimii osana terssittäistä laskua a–f–d–h. Schachter ei perustele tulkintaa sen tarkemmin, mutta kurssillamme käytetyn terminologian mukaan sitä puolustaa ainakin penultima-periaate. Tahdin 14 lopun a-mollisointu on selvästi luonteeltaan välittävä, joten  ”varteen otettavista” soinnuista C-duuri-sointu on se, joka edeltää kiistattoman painokasta II⁶-sointua. C tulee esille myös matalan rekisterinsä johdosta (H–C-bassoliike palaa tahdin 5 A:n tuntumaan), minkä lisäksi tahti 14 on myös muotoilultaan selvästi erityinen.

Schachter kiinnittää huomiota ylä-äänen dis–e-kulkuun, joka hänen mukaansa viittaa alun koristenuottikuvioon ja palaa ^5-Kopftoniin juuri ennen seuraavan tahdin ^5–^4-Urlinie-tapahtumaa. Ylemmässä tulkinnassahan tahdin 14 e ei rakenteellisesti palaa Kopftoniin vaan toimii osana a:sta d:hen laskevaa kvintti-Zugia. Halu saada ”nätti” ylä-äänitulkinta ei sinänsä ole kovin hyvä harmonisen hierarkian analyysiperiaate, mutta dis–e-liikkeen voidaan varmaankin ajatella olevan yksi lisätekijä, joka auttaa kiinnittämään huomiota tähän paikalliseen C-duurisointuun.

Schachterin artikkelin keskeinen ajatus on se, että vaikka tahdin 14 calando ehkä tarkoittaakin ensisijaisesti diminuendoa, voisi olla musiikillisesti perusteltua tehostaa tätä tärkeää dis–e-kulkua myös hidastuksella. Hidastus tietysti myös vahvistaisi Schachterin rakenteellista tulkintaa ottamalla esille C-duurisoinnun ja sen päällisen ^5:n.

Kaiken kaikkiaan en kuitenkaan ole mitenkään lopullisen varma siitä, kumman tulkinnan asettaisin etusijalle. Merkitseekö tahdin 14 ympäristöstään poikkeava muotoilu calandoineen sitä, että C-duurisointu tulee esille rakennetta kannattavana elementtinä, vai kenties sittenkin sitä, että tahti jää ikään kuin sulkumerkkeihin kahden f-bassoisen tilanteen välillä?

Otan erityisen kernaasti vastaan kommentteja ja pohdelmia, jotka liittyvät tähän kysymykseen – ja myös metatason kysymykseen kysymyksen mielekkyydestä.